Ellun kanat

 

Istuskelin koivun juurella, kiven päällä ja odottelin lehmiä saapuvaksi. Pian pusikossa suhisi kuin siinä kuulussa kaislikossa ja pihan poikki kirmasi kaksi vasikkaa - suuntana ei suinkaan ollut aidattu laidun vaan takametsä, johon tuo suloinen parivaljakko katosi ennen kuin ehdin jaloilleni nousta. Hiukan hämmentyneenä katselin tien suuntaan, mutta muuta liikennettä ei näkynyt ja näinpä lähdin metsikköön tarpomaan ja huhuilemaan pikkulehmien perään. En ehtinyt etsinnöissäni kovin pitkälle kun tien suunnalta kantautui kauppa-auton torven töötötys ja hyvin samalla volyymilla lehmän kiukkuinen muukuminen. Palailin takaisin pihaan vain todistaakseni kuinka vauhkoontunut Ellu-lehmä saatteli kahden narun päässä olevia miehiä pihaan. Siinä ei paljon kyselty kumpi vie ja kumpi vikisee, tosin vikinä sisälsi poikkeuksellisen paljon voimasanoja.. Lopulta Ellu saatiin lankojen sisäpuolelle ja rauhoittumaan ja ohjelmassa oli vasikoiden metsästys. Kiertelimme takametsää ja yhtäkkiä nuo pikkuiset olivatkin edessäni. Eivä tosin kauaa kunnes jatkoivat hännät suorana seikkailujaan, tällä kertaa onneksi kohti Ellu-äidin houkuttelevaa huutoa. Loppu hyvin kaikki hyvin, laidun sai asukkinsa, mustan Mustikin, vaalean Mansikin ja kylän vahvimman Ellun.

Eilen annoimme kodin 1,5-vuotiaalle risteytyskanille, Jopelle (omaa sukuaan Jorma). Tuo hauska ja ystävällinen otsatukkainen otus kiinnosti niin lapsia kuin eläimiäkin. Erityisesti ystäviksi ryhtyneet  Miisu ja Kamu jaksoivat tuijottaa Jopen touhuja..