Mansikki katselee touhuja hiukan sivusta, uteliaana ja korvat hörössä, mutta kuitenkin valmiina siirtymään kauemmas jos tilanne käy liian jännittäväksi.
Keskenään nuo lehmälapset nahistelevat samalla lailla kuin muutkin pirpanat. Pusketaan ja ollaan hippaa - häädetään kaveri ruoka-astialta ja keskeytetään päiväunet tuuppimalla turvalla takamukseen.
Kerrassaan valloittavia otuksia.
Lambisen kolmoset; Vanu, Laikku ja Kirppu ovat leimautuneet kanarouvien tavoin varvastossujeni läpsytykseen. Lähestyessäni aitauksia vastaan kotkottelevat kanarouvat, toiveikkaina josko olisi jo ruuantähteiden aika. Lampaat puolestaan juoksevat aitauksen viertä ensin vastaan ja siitä rinnallani portille, jossa olo on kuin turvatarkastuksessa konsaan. Yksi nyhtää lahjetta, toinen syö vetoketjun päätä ja kolmas tutkii, löytyykö kädestä mitään herkkuja.
Seuraava haaste on päästä kaura- ja kivennäissäkeille ilman, että ahneemman puoleiset mäkättäjät suorittavat joukkorynnäkön säkkien kimppuun. Näinkin on käynyt ja ei auttanut muu kuin napata villoista kiinni ja kantaa karitsat vuoron perään sallitulle alueelle. Ruokintaan kuluva aika riippuu siis omasta oveluudesta, ketteryydestä ja kauranhakusuunnitelman aukottomasta toteutumisesta. Parhaimmillaan suoriudun viidessä minuutissa, lampaiden viedessä minua kuin pässiä narussa, aikaa kuluu noin kolme kertaa enemmän.
Mutta kyllä se aloittelevan emännän sydäntä lämmittää kun on päätynyt leimautumisen kohteeksi.
Miisu on kaikkien kaveri, halusi sitä tai ei.
Liimautumisen kohteeksi päätyi Reetu ja askarteluliiman sekä post-it lappujen kestävyyttä kissassa testasivat velipojat.. Se onkin sitten niitä tarinoita, joita kirjoitan Vaahteramäen Eemelin äidin lailla mustakantiseen vihkooni. Ja pojat veistelevät puu-ukkoja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti